Missä vaiheessa roskien- ja kohinanpoistoalgoritmi kadottaa tärkeitä yksityiskohtia valokuvasta ja luo liiankin siloitellun kuvan karheaposkisesta ja työnkuluttamasta talonpojasta vuosikymmenien takaa? Tai milloin valokuvan laadun parantamiseen käytetty diffuusiomalli keksii aidolta näyttäviä, ultratarkkoja yksityiskohtia, joita ei kuitenkaan alkuperäisessä kuvassa yksinkertaisesti ole voinut olla? Voiko valokuvien sisältä löytää yhä uusia yksityiskohtia Blade Runnerin tyylin Dekkardin zoomatessa yhä syvemmälle kuvaan ja jopa peilin kautta kulman taakse, yli kaksiulotteisen todellisuuden.
Valokuvat ovat aina näihin päiviin asti olleet ehkä parasta todistusaineistoa vanhoista tapahtumista ja lahjomattominta dokumentaatiota menneen maailman yksityiskohdista ja elämäntavoista. Ne ovat kertoneet tarinoita arjesta, historian käännekohdista, kuvanneet lahjomattomasti jo kauan sitten kuolleiden ihmisten piirteet tavalla ja tarkkuudella, jota kivenveistäjät ja taidemaalarit tuskin koskaan ovat onnistuneet täysin tavoittamaan vaikka olisivat tietoisesti kuinka yrittäneet. Nyt kun koneäly voi luoda uskottavan näköisiä kuvia tai jopa videoida, valokuvan dokumentaarinen arvo on himmenemässä. Elävässä kuvassa illuusio on ollut läsnä jo mykkäfilmeistä lähtien, mutta valokuva on ollut uskottavaa todistusaineistoa aina näihin päiviin saakka.
Kamerat ovat Camera Obscuran ajoista tämän päivän älypuhelinten hämmästyttävän tehokkaisiin pikkukameroihin kopioineet heijastumat todellisesta maailmasta seinälle, filmille tai binäärimuisteihin siinä kuin Platonin tarinassa kopioitui varjoja luolan seinälle. Voidaan yhä pohtia ovatko heijastumat kuvia oikeasta todellisuudesta ja onko aivojen muodostama tulkinta kuvasta lopulta miten vääristynyt, mutta pohdinnoista riippumatta, vanhan valokuvan syntyhetkellä kameran sulkimen räpsähtäessä on filmille tallentunut tietty informaatiomäärä, tietty signaali, jonka laatua voidaan toki parantaa... mutta järkevyyden nimissä vain tiettyyn pisteeseen saakka. Lopulta raja riippuu valokuvan käyttötarkoituksesta, mutta jos palataan hetkeen, jolloin kuvaaja painoi kameransa laukaisinta. Hän todennäköisesti tavoitteli hetken tallentamista parhaalla mahdollisella tarkkuudella, sääti valotuksen parhaan tietonsa mukaan ja tarkensi kuvan mahdollisimman hyvin pääkohteeseensa keskittyen. Kuvan sisältämä informaatio, signaali, on tuosta silmänräpäyksen kestävästä hetkestä lähtien alkanut korruptoitua, kuvien kehitys ja säilytys ovat jättäneet omat jälkensä. Vanha valokuva voi olla lähes käyttökelvoton ajanmyötä syntyneiden naarmujen, läikkien ja kehityksessä filmille osuneiden hiusten tai pölyhiukkasten takia. Mutta yhtähyvin kuva voi olla kelvoton esittämään kyseisen hetken todellisuutta kuvaan koneälyn sepittämien yksityiskohtien vuoksi, ainakin jos tarkoituksena on ollut dokumentoida tuo yksi yksittäinen merkittävä hetki maailmankaikkeuden aikajatkumossa.
Voidaan myös ajatella, että kuvan signaali on ajan satossa huonontunut vähän samaan tyyliin kuin kuvia pienennettäessä, jolloin signaalin degeneroitumista on perinteisesti kuvattu PSNR arvolla (Peak signal-to-noise ratio). Tyypillisesti arvoa on käytetty SISR kilpailuissa (Single Image Super Resolution) mittaamaan koneoppimismallien kykyä tuottaa mahdollisimman lähelle alkuperäistä kompressoimatonta kuvaa oleva lopputulos suhteessa 1/2 - 1/4 pienennetystä kuvasta. PSNR-arvon on joskus ajateltu likipitäen korreloivan ihmissilmän käsitykseen kuvan laatutekijöistä, mutta myöhemmin on todettu että näin ei suinkaan aina ole. Käytännössä mitään yksittäistä matemaattista mallia ei ole tavoiteltavan kuvanlaadun mittaamiseen.
Mikäli valokuvan mukana halutaan matkata takaisin hetkeen ja tilanteeseen jolloin kuva on otettu, takaisinmallinnuksessa ei saa olla tavoitteena kuvan pohjalla olevan todellisuuden muokkaaminen. Valokuvalla voi lisäksi olla myös muita historiaan, yhteiskuntaan tai kuva-argeologiaan liittyviä arvoja. Midjourneyn tai Stable Diffusionin kaltaisilla palveluilla on helppo lisätä vanhoihin kuviin uskomattoman hienoja yksityiskohtia, mutta silloin tavoite on jo helposti jotain muuta kuin kuvan laadun ja kuvan dokumentaarisen arvon parantaminen. Kun kommunistisessa Neuvostoliitossa aikanaan kuvia paranneltiin retusoimalla epäsuosioon joutuneet henkilöt pois valokuvista tai kun nykypäivän Venäjällä patriarkka Kirillin kuvista häivytetään kiusallisen kallis rannekello, on kuvien muokkauksella taas toinen tavoite, vaikkakin retusointien kömpelyys näissäkin tapauksissa kertoo todellisempaa tarinaa propagandistisen tavoitteen rinnalla. Yhtälailla tökeröä olisi yrittää korjailla inserttikuvan daguerrotypiaa, 1838 vuoden valokuvaa Pariisista Louis-Jacques-Mande Daguerrellta, johon on tiettävästi tarttunut valokuvahistorian ensimmäiset ihmishahmot. Voimme olla toistaiseksi kuitenkin jotakuinkin täysin varmoja, että juuri tuona kyseisenä hetkenä nuo kaksi historiaan jäätynyttä henkilöä ovat todellakin seisoneet kyseisessä pariisilaisessa kadunkulmassa.